Paikallisuutiset

Perusduunari Jesper

Minkälainen on kittiläläisen rekikoiran tavallinen työpäivä? Minkälaisia rekikoiria Lapissa käytetään ja miten ihmeessä parikymmenkiloiset koirat jaksavat vetää rekiä kymmeniä kilometrejä päivässä? Levi.Nyt seurasi alaskanhusky Jesperin työpäivää Pallas Huskyn päiväretkellä Kittilän Rauhalassa.

Tällä työpaikalla on tammikuisena tiistai-aamuna rauhallinen, jopa unelias tunnelma. Työläiset saapuvat paikalle yleensä pareittain, juoksentelevat vapaana ympäri koiratarhaa ja haukahtavat kollegoilleen. Muutama astelee ympyrää ilmeisen innostuneena.

Päivän tähti, mustavalkoinen Jesper ottaa rauhallisesti. Viisivuotias rekikoira makaa tiukassa kiepissä ja vilkuilee, mitä emo Maisa puuhaa. Tänään Jesper lähtee valjakon keulaan, rekiletkan keskivaiheille.

Turistit ilmestyvät takasuoralle ja työntävät rekensä ketjuihin kytkettyjen koiratiimien taakse. Jesperin asiakkaaksi tulee keskieurooppalainen nainen, joka on kuvannut Jesperiä liki neljä vuotta sitten, kun tämä oli pieni pentu. Asiakas saa valjastaa oman valjakkonsa koirat ja kiinnittää ne rekeen.

Työpäivän varsinainen alku on niin lähellä, että koirat innostuvat. On hieman haukuttava, koska kohta lähdetään. Alkurynnistys voi hieman yllättää turistia, joka ei ole koiravaljakolla ajanut. Jesperin asiakas on ajanut valjakolla ennenkin, ja painelee reen jarrua kaikin voimin. Valjakot katoavat lähtöportista metsään.

Pallas Husky on toiminut Kittilän Rauhalassa kohta 30 vuotta. Nykyään samat, lähinnä keskieurooppalaiset asiakkaat viipyvät noin viikon ja ajavat valjakolla päiväretkiä neljänä päivänä. Tarkoitus on, että asiakkaat ajavat omia valjakoitaan ja voivat halutessaan opetella koirien valjastamista ja huoltamista. Moni käy Rauhalassa vuosittain.

Yrittäjä Markku Rauhala ajoi rekikoirilla ensimmäistä kertaa 1980–90-lukujen vaihteessa. Heti ensimmäisellä kerralla koiravaljakolla ajaminen tuntui Rauhalan omalta lajilta. Ensin ei ollut tarvetta rekikoirafarmille. Kunhan saisi oman valjakon, jonka kanssa touhuta.

Valjakollinen koiria tuli, ja sitten alkoivat myös rekikoiratyöt. Aluksi Rauhala järjesti hiihtovaelluksia koirien ja ahkioiden kanssa, mutta asiakkaiden hiihtotaito oli sen verran rajallinen, että toiminta muovaantui pian valjakkoajoksi.

– Alkuvuosina kävin samalla töissä muilla alueen tarhoilla ja sain hyvää kokemusta.

Alusta lähtien ajatus oli pitää lauman koko verrattain pienenä. Enimmillään työtä tekeviä koiria on ollut 55 ja nykyään 40.

Lapin matkailumarkkinoinnissa rekikoira on useimmiten mustavalkoinen sinisilmäinen siperianhusky. Näillä puhdasrotuisilla rekikoirilla myös Rauhala aloitti valjakkouran.

Vuonna 1997 Rauhala osti ensimmäiset alaskanhuskynsa, jollainen myös Jesper on. Alaskanhuskyt ovat suosittuja rekikoiria paitsi pitkän matkan valjakkokilpailuissa myös turistikäytössä.

– Näillä tuntuu olevan vähemmän huonoja päiviä. Ovat aina hirmuisella työtuulella, ajoi sitten lyhyttä tai pidempää reittiä, Markku Rauhala toteaa.

Kun Rauhala vaihtoi koiraporukan kokonaan alaskalaisiin, jotkut matkailijat ihmettelivät viikon aluksi sekalaisen näköistä koirasakkia.

Huippunopeus ei tässä työssä ole niin keskeistä.

– Viikon aikana he oppivat alaskalaisten idean ja arvostivat, että koiria on jalostettu lähinnä käyttöominaisuuksien perusteella ja että ne pysyvät terveinä, Rauhala sanoo.

Matkailutyötä tekevien koirien keskeisiä ominaisuuksia ovat nopea palautuminen työpäivän rasituksista ja terveys.

– Huippunopeus ei tässä työssä ole niin keskeistä.

Valjakot etenevät kohti taukopaikkaa. Menoa katsellessa alkaa miettiä, minkälaisia eläimiä nämä alaskanhuskyt oikeastaan ovat? Miten 4–5 keskikokoista koiraa voi jaksaa vetää aikuista ihmistä ja rekeä pehmeällä uralla kymmeniä kilometrejä päivässä noin kymmenen kilometrin tuntivauhtia?

Alaskanhuskyja kuvaillaan vetämiseen jalostetuksi koiratyypiksi eikä koiraroduksi. Alaskanhusky voi näyttää vaikkapa luppakorvaiselta kultaiseltanoutajalta, mutta suurimmat erot muihin koiriin löytyvät konepellin alta. Luppakorvahusky voi nimittäin olla planeetan kovin kestävyysurheilijaeläin.

Olympiavoittaja Iivo Niskanen selvittää hapenottokykyään usein mattotesteillä. Niskanen saattaisi katsella kadehtien kilpakoirien lukuja. Maailman parhaiden urheilijoiden hapenottokyky on noin 90 millilitraa minuutissa painokiloa kohden, mutta kilpakoirilla sama luku on reilusti jopa 240. Tutkijoiden mukaan mikään muu eläinlaji ei pääse lähelle tällaisia lukuja.

Alaskanhuskyjen aineenvaihdunta on myös erikoinen. Raskaan liikuntasuorituksen aikana ne saavat pääosan energiastaan kehoonsa sitoutuneesta rasvasta eivätkä hiilihydraateista kuten me muut nisäkkäät. Rasvassa energiaa on eläinten kehoissa monikymmenkertaisesti verrattuna hiilihydraatteihin sitoutuneeseen energiaan. Tästä syystä alaskanhuskyt voivat pitkissä kilpailuissa jaksaa vetää rekeä 250 kilometriä päivässä kymmenen päivän ajan. Ankaran työpäivän aikana 20­–30 kiloa painava koira voi kuluttaa noin 10 000 kaloria eli noin kymmenen Bic Mac -aterian verran.

Alaskanhuskyjen poikkeukselliset kestävyysominaisuudet kiinnostavat myös sotilaita. Yhdysvaltain asevoimien tutkimusorganisaatio Darpa rahoitti kymmenen vuotta sitten tutkimusta, jonka tarkoituksena oli löytää ja eristää alaskanhuskyjen poikkeuksellisen kestävyyden mahdollistavat geenit ja ominaisuudet.

Valjakot pysäköidään taukopaikan lähelle lumiankkureilla ja sitomalla köysi puuhun. Opas Laura Vuorma jakaa turisteille kanan rintanahkoja, koirien välipaloja. Rekiletkan toiseksi viimeisellä paikalla Jesperin odottava aika on pitkä. Välipala löytää myös Jesperin suuhun. Kun turistit astelevat tulipaikalle, duunarit ottavat lepoa. Jesper työskentelee tänään emonsa kanssa. Työpareja pyritään vaihtelemaan, jotta kaikki oppivat työskentelemään muiden kanssa.

Sukulaisuussuhteet ovat rekikoiramaailmassa tärkeitä, kun koiria jalostetaan. Pitkän matkan valjakkokilpailuissa menestyneiden koirien jälkeläiset ovat kovassa huudossa myös matkailukäytössä. Jesperinkin sukupuu on vaikuttava. Amerikkalainen isoisä Handsome juoksi valjakossa, joka voitti kahtena vuonna peräkkäin maailman pisimmän valjakkokilpailu Iditarodin sekä toisen pitkän kilpailun Yukon Questin.

Hieno sukutaulu on kuitenkin vain yksi enne koiran työkyvystä. Rauhalassa yhä työskentelevät Jesperin sisarukset Martta, Milo ja Sisu ovat kovataustaisia koiria, mutta Rauhala kuvailee kaikkia neljää peruskoiriksi. Kuusamossa pienellä tarhalla rekeä vetävä Jesperin veli Sulo sen sijaan on juossut viime vuonna maaliin kahdessa yli 500 kilometrin kilpailuissa.

Perusduunarikoirat ovat huomaamattomia, pysyttelevät lähdöissä ja tauoilla hiljaa ja keskittyvät työhönsä, jonka ne tekevät eleettömästi.

– Lähdössä kova riuhtoja ei välttämättä kolmensadan metrin jälkeen olekaan niin kova vetämään, sanoo Rauhala.

Jesper on saanut sellaiset geenit, että 22 kiloa painavana se on tämän työpaikan pienemmästä päästä. Alaskanhuskyksi Jesper on normaalikokoinen, mutta Rauhala on suosinut keskimääräistä isompia koiria. Iso koko ei sinänsä ratkaise, ja myös pieni koira voi olla sitkas vetämään.

– Keulassa pienemmät koirat ovat usein hyviä vauhdinpitäjiä. Monilla pitkän matkan kilpailijoilla koirat ovat aika pieniä, Rauhala kertoo.

Jesper on kuluvana talvena juossut oman valjakkonsa keulassa. Rauhalan mukaan työ on sujunut ongelmitta ja keulapaikasta tullee vakiotyöpiste.

On Jesper käynyt myös niin sanotussa johtajakoiratestissä eli juoksemassa ensimmäisenä kulkevan valjakon keulakoirana. Markku Rauhalan mukaan tuokset eivät vielä olleet kovin lupaavia. Jesper vilkuili taakseen ja oli epävarma.

– Keulakoirilta vaaditaan paljon enemmän päätä kuin muualla juoksevilta. Ei siellä keulassa kaikki koirat suinkaan halua juosta.

Keulakoirilta kysytään paljon esimerkiksi silloin, kun reitit ovat tuiskulumesta ummessa. Silloin luotetaan keulakoiran muistiin. Usein jälki on helpompi avata koirilla kuin moottorikelkalla. Välillä keulakoirien muisti tekee tenän – tai se on liian hyvä.

– Jos reittiä on edellisen talven jälkeen muutettu, saattaa keulakoira lähteä välillä ummelle siitä kohtaa, missä vanha reitti kulki edellisenä talvena, sanoo Rauhala.

Työpäivä päättyy mökkitukikohtaan. Asiakkaat ruokkivat koirat. Jesperi odottaa ruokaa kärsivällisesti, kunnes valjakkoa ajanut nainen ehtii tuoda tuhdin aterian. Rekikoiran ruoka ei muuten ole mitään tavallista koiranraksua. Suurin osa ruoan sisältämästä energiasta tulee rasvasta ja sitä syömällä tavallinen koira pulskistuisi nopeasti melkoisiin mittoihin.

Tarhan perällä kollegat saavat vielä hetken odottaa, joten koirat kommentoivat hieman muiden ruokailua. Kaikkien saatua kupillisen tulee ihan hiljaista. Pian työporukka vetäytyy koppeihinsa unille.